ARTIKKELIT

Sosiaalinen ympäristö muovaa paritanssia

17.05.2006

Mikäli lajien päältä riisutaan pois kaikki kilpailulliset elementit ja siirretään ne takaisin sosiaaliseen ympäristöön, jossa soiva musiikki, mies, nainen ja tanssilaji keskustelevat päästään uudestaan hyvin lähelle alkuperäistä ajatusta seuratanssista. Päästään nauttimaan siitä tunteesta, joka syntyy, kun kaksi kehoa keskustelee soivan musiikin välityksellä ja luo tanssia, joka syntyy siinä hetkessä eikä palaa koskaan täysin samanlaisena takaisin.

Artikkelin kirjoittaja Liisa Kontturi toimii Oulun Seudun Ammattikorkeakoulun kilpa- ja seuratanssin suuntautumisvaihtehtovastaavana  Liisa on myös SUSELin seuratanssiohjaajakoulutustiimin jäsen.

1900 -luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat Euroopassa sosiaalisen paritanssin kehityshistorialle merkittävää aikaa. Lähes kaikki tällä hetkellä käytössä olevat seuratanssit ovat kehittyneet 1900 -luvun alun ja 1950 -luvun välisenä aikana. Mullistavat keksinnöt teknologiassa auttoivat tanssimusiikin ja tanssilajien leviämisessä ja aikakauteen liittyneet muutokset elämäntavoissa helpottivat ihmisten asennoitumista tanssimiseen. Gramofoneissa ja radioissa soivat suosituimmat kappaleet, valkokankaalla näytettiin tuoreimpia tanssiuutuuksia ja 1930-40 -lukujen aikana syntyi uusia tanssilajeja toinen toisensa perään. Kulttuurinen ilmapiiri vapautui ankeiden sotavuosien jälkeen koko Euroopassa ja ihmisillä oli valtava tarve heittäytyä vapaalle. Tanssikulttuuri kukoisti, yhteiskuntaluokkien rajat hälvenivät ja paritansseista tuli kaikkien yhteistä omaisuutta.

Englantilaiset tanssiopettajat ryhtyivät vakioimaan l. yhdenmukaistamaan suosituimpia tanssilajeja 1920 -luvulta alkaen. Tanssilajeja tutkittiin; tarkkailtiin niissä käytettyjä kuvioita, liikkumisen tekniikkaa, parin kanssa liikkumisen lainalaisuuksia, soitettua musiikkia ja pyrittiin näiden asioiden pohjalta luomaan yhtenäinen käytäntö opetustoiminnan helpottamiseksi. Englantilaisten luomat käytännöt otettiin avosylin vastaan koko Euroopassa ja myöhemmin myös muualla maailmassa, ja ne toimivat ns. sosiaalitanssin opetuksen pohjana vielä nykyäänkin kaikilla mantereilla.

Tanssikilpailutoiminta käynnistyi samanaikaisesti tanssilajien syntymisen ja kehittymisen kanssa. Eri puolilla Eurooppaa järjestettiin jo 1900 -luvun alkupuolella yksittäisiä kilpailuja eri muotitansseissa. Vuosikymmenten saatossa tanssilajien vakioinnin ja kilpailutoiminnan järjestäytymisen myötä tietyt tanssilajit vakiinnuttivat paikkansa eri organisaatioiden järjestämissä kilpailuissa ja ajan kuluessa lajit jaettiin vakiotansseihin ja latinalaistansseihin. Lisäksi kansalliset ja kansainväliset liitot kehittivät sekä yhtenäisiä että omia järjestelmiä mm. ikä – ja tasoluokituksiin sekä siihen, mitä kuvioita milläkin tasolla saa kilpailuissa käyttää.

Vakio- ja latinalaistanssien nykyinen kilpailullinen muoto on siis kehittynyt usean vuosikymmenen aikana siihen mitä se nyt on eli lajiksi, jota yleisesti kutsutaan nimellä kilpatanssi. Jotta tanssikilpailussa erottuu kymmenien yhtä taitavien parien joukosta, on jatkuvasti haettava laajempaa liikettä, enemmän dynamiikan ja tempon vaihteluja, persoonallisempia kuvioita ja uusia tapoja tehdä asioita sekä sataprosenttisen varmaa suoritusta kilpailusta toiseen. Nämä kilpailulliseen lajiin liittyvät tarpeet ovat saaneet tanssilajien kohdalla aikaan sen, että ne näyttävät kovin erilaisilta kuin niiden alkuperäiset muodot. Mikäli lajien päältä riisutaan pois kaikki kilpailulliset elementit ja siirretään ne takaisin sosiaaliseen ympäristöön, jossa soiva musiikki, mies, nainen ja tanssilaji keskustelevat päästään uudestaan hyvin lähelle alkuperäistä ajatusta seuratanssista. Päästään nauttimaan siitä tunteesta, joka syntyy, kun kaksi kehoa keskustelee soivan musiikin välityksellä ja luo tanssia, joka syntyy siinä hetkessä eikä palaa koskaan täysin samanlaisena takaisin. Siihen, mitä englantilaiset tanssinopettajatkin lähtivät hakemaan 1920- luvulla tutkiessaan hidasta valssia ja tangoa ja kymmenen vuotta myöhemmin sambaa, rumbaa jne....

Meillä Suomessa tanssinopetuksen organisoituminen ja ennen kaikkea sen leviäminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on kestänyt kauemman aikaa. Veikko Vekarias Niemelä oli ensimmäisiä ulkomailta oppinsa hakeneita tanssinopettajia, joka aloitti 1950 -luvulla määrätietoisen kurssitoiminnan kiertäen maakunnissa ympäri Suomea. Siihen saakka suurin osa Suomen tanssihaluisesta kansasta on saanut oppinsa kokeilemalla, matkimalla, kehittämällä tanssia omannäköiseksi. Tässä lienee yksi merkittävä syy, miksi meidän seuratanssikulttuurimme on niin erilaista kuin muualla maailmassa ja miksi esim. suomalainen tango on saanut elää omaa elämäänsä ja kehittyä nykyiseen muotoonsa.

Saamme olla ylpeitä siitä, että Tango elää Suomessa niin monessa eri muodossa ja siitä, että Humppa on pysynyt yhtenä lavasuosikkina, vaikka missään muualla maailmassa ei tunneta sen nimistä tanssilajia. Olemme onnistuneet luomaan jotain omaa ja ainutlaatuista jo olemassa olevaan kulttuuriin ja olemme käsitelleet sitä hyvin persoonallisella tavalla. Lisäksi olemme nykyaikaa kohti tullessamme ottaneet omaksemme yhä useampia tanssilajeja, mikä sekin on harvinaista ja ainutlaatuista.  Vielä kaksikymmentä vuotta sitten lavoilla vuorottelivat valssi, humppa, foksi ja tango ja muita tanssirytmejä kuuli vain satunnaisesti kun nyt asiansa osaavien tanssiorkesterien ohjelmistoon kuuluvat sekä erilaiset versiot kädenalitansseihin että lattareihin soveltuvista rytmeistä, kansantanssipohjaisia rytmejä unohtamatta. Tanssilajien ja -rytmien rikkaus näkyy luonnollisesti vahvimmin niillä tanssipaikoilla, joilla ammattitaitoiset orkesterit ja pitkään asiaa harrastaneet seuratanssijat kohtaavat. Suomalaisen seuratanssin ainutlaatuisuutta lisää vielä se tosiasia, että sosiaalinen paritanssi on järjestäytynyt omaksi ryhmittymäkseen, että lajiin koulutetaan ohjaajia useamman kattojärjestön toimesta ja että meillä järjestetään (kaiketikin ainoana maana maailmassa) korkeakoulutasoista koulutusta lajin opettajille.

Kilpailutoiminta on tullut jäädäkseen suomalaiseen lavatanssikulttuuriin. Se tuo lajille uusia harrastajia ja antaa uutta haastetta pitemmällä oleville tanssintaitajille. Toivottavasti osaamme pitää huolen siitä, että kilpailullisuus ei saa aikaan ilmiötä, jota käsittelin artikkelini alkupuolella. Toivottavasti osaamme hyödyntää englantilaisten tarkoin tutkimia oppeja vakio- ja latinalaistanssien liikkumistavasta ja lainalaisuuksista, jotka ovat vääjäämättä olemassa ihmiskehon liikkuessa. Miksi keksisimme uudestaan asiaa, joka on jo keksitty? Pidetään vain tarkoin huoli siitä, että se ei muutu joksikin muuksi ja nautitaan sen olemassa olosta jalostamalla sitä hellävaroin ja ajatuksella.